Ajatella, että siitä tulee jo 17 vuotta, kun sain ensimmäisen, serkkutytön kanssa yhteisen hevoseni, pitkän haaveilun ja sinnikkään ruinaamisen tuloksena. Tutun heppavanhuksen omistaja oli lähdössä opiskelemaan, ja vaihtoehdot olivat vähissä. Isoisä heltyi lopulta kustantamaan lystin – omien sanojensa mukaan siksi, että koko ratsastusharrastuksen alku oli hänen ”syytään” – hän oli se joka vei meidät ensimmäiselle ratsastustunnillemme pian 25 vuotta sitten.
                    Olen usein miettinyt, kuinka merkittävällä tavalla tuo pienen heppatytön unelman täyttyminen, oma hevonen, sittemmin ohjasi elämääni läpi murrosiän ja aikuisuudenkin.
                    Näin jälkeenpäin ajatellen oma hevonen oli ehdottoman typerä ostos. Olin lapsi vasta, eikä lapsella pitäisi olla huolehdittavanaan hevosen kokoista vastuuta, vaikka sen hoidosta vastasikin ammattitallinpitäjä. Muistan usein olleeni lopen väsynyt, kun raahauduin iltamyöhällä tallilta kotiin. Koenumerot kertoivat tämän tästä omaa kieltään siitä, että aika oli mennyt jossain muualla kuin kirjojen pänttäämisessä. Koulu ei tuntunut tärkeältä, enkä ymmärtänyt, että tuossa iässä numerot olivat loppukädessä ne avaimet, joilla avattiin ovia tulevaisuuteen. Sosiaalinen elämäni rajoittui lähestulkoon pelkästään talliympyröihin. Kun vanha hevonen alkoi sairastaa, vietin unettomia öitä ja jouduin kohtaamaan asioita ja tekemään päätöksiä, joita ei aikuisenkaan ole helppo käsitellä.
                    Ja sitten toisaalta, oma hevonen oli käännekohta ja kulmakivi koko siinä tarinassa, miten rähisevästä teinistä kasvoi vastuullinen aikuinen. Harrastus sai aivan uuden merkityksen, kun harrastuskumppanina oli ikioma hevosystävä. Punarautias tähtipäätamma oli nuoruuteni angsteissa ja myllerryksissä monen vuoden ajan paras ja ainoa oikea ystäväni, niin silloin tunsin. Monet itkut muistan itkeneeni sen selässä, ja monta kertaa maailmantuskan helpottaneen merkittävästi, kun sain painaa pääni sen silkkistä kaulaa vasten.
                    Ensimmä inen hevoseni opetti minulle muutamassa vuodessa paljon paitsi ratsastuksesta, myös elämästä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Kuljin sen kanssa matkan, johon sisältyi oppitunteja – usein tukiopetuksen ja jälki-istunnon kera – vastuun ottamisessa, kärsivällisyydessä, luottamuksessa, omien vajavuuksien myöntämisessä, toisten kuuntelemisessa, tekojensa seurausten kantamisessa, ystävyydessä, asiansa takana seisomisessa, huolessa ja huolehtimisessa ja lopulta luopumisessa.
                    Nelikavioinen kasvattajani piti huolen siitä, että minusta tuli minä eikä kukaan muu. Elämänkoulu ei toki ensimmäisen opettajan oppeihin loppunut, mutta näin vuosienkin jälkeen on helppo nähdä, että tammalla oli aivan erityislaatuinen osansa minun kasvutarinassani.

Olen kai jossain takaraivoni lohkossa pohdiskellut tätä hitaamman elämän dilemmaa jo pidempään. Mikä tätä nyky-yhteiskuntaa riivaa, kun koko ajan pitäisi tehdä enemmän ja entistä nopeammin? Facebookissa liityin ryhmään nimeltä ”vähemmän, hitaammin”. Sen alkukaneetti väittää hitaamman elämäntavan olevan aliarvostettua. Pieni yhteiskuntatieteilijä minussa on tässä kohtaa toista mieltä.
                    Totuushan on, että teemme koko ajan enemmän ja nopeammin siksi, että näyttäisimme muiden silmissä tehokkailta. Mitä ne nyt muutkin hyvänen aika ajattelisivat, jos kulkisin päiväsaikaan tuolla järven jäällä koiria lenkittämässä sen sijaan, että istun takapuoli tukevasti työtuolissa täällä neljän seinän sisällä? Ja mitä tuumaisi tilaaja, jos vastaisin puheluihin hevosen selästä, kuntosalin pukuhuoneesta tai keskustan kahvilasta keskellä päivää!? Takuuvarmasti pyöräyttelisi luurin toisessa päässä silmiään, minä ajattelen.
                    Ei minulla ennen ollut kiire. Opiskeluaikoina tein töitä sopivasti (lue: vähän) ja kouluhommia pitkään ja hartaasti. Istuin usein kirjastossa lukemassa naistenlehtiä, kaivoin reseptejä esiin ennen ruokaostoksille lähtöä ja kokkasin, suunnittelin vaatteita ja ompelin. Kuljin pyörällä ja bussilla. Kävin kavereiden luona lounailla. Kirjoitin kirjeitä sivutolkulla. 
                    Mistä tämä ikuinen kiire sitten on elämääni hiipinyt? En todellakaan ole työnarkomaani, aivan varmasti osaisin ottaa löysemminkin, mutta. Olen nyt Yrittäjä, Tärkeä Ihminen, yksi niiden joukossa joiden Kuuluu tuijottaa tietokoneen ruutua Vähintään kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa. Osaksi tietysti siksi, että asuntolaina tulee maksettua ja on pätäkkää jota latoa bonuskortin päälle marketin kassalla. Mutta osaksi ihan siksi, että nyt kuuluu tehdä näin. 
                    Olen siitä onnellisessa asemassa, että kukaan ei sido minua toimistoonsa sillä verukkeella, että maksaa minulle siitä hyvästä kuukausipalkan. Kokemukseni mukaan kahdeksan tunnin työrupeaman pystyy aivan hyvin rutistamaan kolmeen tuntiin, jos niin haluaa. Ja silti minä istun tässä sen neljännen, viidennen ja kuudennenkin tunnin, jotta näyttäisin tehokkaalta. Niin kenen mielestä?
                    Hidas elämä ei suinkaan ole aliarvostettua. Useimmat meistä haluaisivat toteuttaa sitä. Sen sijaan se on sosiaalisesti paheksuttavaa. Jos Tällaisena Aikana kehuskelee lähtevänsä pakkasmaastoon mieluummin kuin jumittuu työpöydän ääreen sähköpostisavotan purkuun, siitä tulee vähintäänkin laiska olo ja huono omatunto. 

Viime vuosi jää muistojen kirjoihin muutosten mylläkkänä. Tapahtui paljon isoja asioita, jotka osaltaan olivat ja ovat määräämässä myös tulevien vuosien kulkua. Jännää!

• Oma koti. Kuten todettu, en koskaan pitänyt itseäni omakotiasujana. Niin vain löysin itseni tekemästä laskelmia, ruinaamasta pankkilainaa, valitsemasta seinämaalia, kantamasta terassilautaa, kutsumasta paikalle pihasuunnittelijaa ja äimistelemästä kaikkea sitä työtä, mikä oli ja on vielä edessäpäin. ”Se on täysin rempattu, ei siellä mitään tarvitse tehdä”, oli harhaluulo. Tekemistä kyllä piisaa, mutta mihinkäs tässä on kiire. Olen nauttinut oman kodin kunnostuksesta täysin siemauksin.
• Huoleton on hevoseton. Omistin 16 vuotta oman hevosen, kaikkiaan kolme eri hevosta. Ehdin siis olla hevosenomistaja melko lailla puolet elämästäni. Jossain vaiheessa viime vuoden kevättä kuitenkin huomasin, että harrastuksesta oli mennyt maku, siitä oli tullut pakkopullaa. Syitä oli monia. Oma motivaatio valmentautumiseen meni hyvän valmentajan muutettua. Helmi, jonka alun alkaen ostin nimenomaan valmentautumista ja kilpailemista silmällä pitäen, ei toiminut köpöttelyratsuna. Harrastaminen ei ollut enää kaikkina kertoina turvallista, eikä tallille lähtö tuntunut helpolta. Tein ehdottomasti oikean päätöksen. Viimeksi kun muutama viikko sitten näin Helmin, se meni tomerana pohkeenväistöä alkeistunnilla. Omaa hevosta en usko enää laittavani, sen verran huoletonta on hevoseton elämä ollut. Harrastusta en toki jättänyt, heppakaverin virkaa toimittaa tätä nykyä mukava Vertti.
• Hyvästit punaiselle tuvalle. Viimevuotisista muutoksista raskain oli luopuminen henkisestä kodista, tärkeästä paikasta Jämsänveden rannalla. Päätös oli odottanut kypsymistään ehkä jo vuosia, mutta tuntui silti pahalta. Noissa maisemissa minä vietin lapsuuteni kesät, opin isoisän opastuksella tekemään pajupillin ja laittamaan madon ongenkoukkuun. Aikuisuuden kynnyksellä kiinnityin paikkaan vieläkin vahvemmin, sain pikkukylästä hyviä ystäviä ja kävin läpi itsenäistymisrituaalini. Myöhemmin aikuisiällä kesäkotiin palattiin tyttöporukalla keskitalvellakin, kun kaivattiin rauhoittumista ja rauhaa. 
  Realiteetit olivat kuitenkin tylyt. Sukutilalla ei juuri ollut enää muita käyttäjiä, ja hehtaarien tontilla oli työsarkaa enemmän kuin mihin reipasotteinen akkaporukka rentoutumisreissuillaan kykeni. Vaikka pala on kurkussa vieläkin, meni kaikki lopulta nappiin, kun tila sai arvoisensa omistajat. Moni kysyi, miten ihmeessä pystyin luopumaan. Vastasin, ettei kaikkea vain voi saada. Tai ole järkeä pitää.
• Piste opiskeluhommille. Tuntui, että hädin tuskin ehdin aloittaa valokuvaajaopinnot hulvattoman VAT-porukan kanssa, kun koko lysti jo päättyi. Amisopinnot olivat vuosikymmenen mittaisille yliopisto-opinnoilleni kuin kermavaahto ja kirsikka kuivakakun päällä; herkku jonka jälkimaku tuntuu suussa vieläkin.

Suomen Liikunta ja Urheilu ry tutkii säännöllisesti suomalaisten liikuntaharrastuksia ja niihin liittyviä tunnuslukuja. Yksi mielenkiintoisimmista luvuista on mielestäni ollut se, kuinka paljon eri lajien harrastajat käyttävät harrastukseensa rahaa.
                    Vielä muutama vuosi sitten golfin harrastajat olivat niitä, jotka törsäsivät harrastukseensa eniten. Tuoreimmassa tutkimuksessa listaykköseksi on kuitenkin noussut ratsastus. Kun keskivertosuomalainen kuluttaa liikuntaharrastuksiinsa keskimäärin 427 euroa vuodessa, ratsastuksen harrastajat pistävät nelinkerroin paremmaksi ja syytävät harrastukseensa keskimäärin 1638 euroa vuodessa.
                    Kuulen jo, kuinka hevosenomistajat tyrskähtävät räkäisesti tuolle naurettavalle pikkusummalle. Kyse on todellakin keskiarvosta. Minulta löytyy vertailukohta, sillä kun muutama vuosi sitten ostin hevosen, tein sen, mitä yhdenkään hevosenomistajan ei pitäisi tehdä: kirjasin kaikki menot ylös.

Ensimmäisen vuoden aikana sain hevosen ostohinta mukaan lukien hupenemaan mittavat 18 176 euroa. Maksoin eläinlääkärin tarkastuksen, omistajanvaihdoksen, vuokratakuun, satulat, loimet, suitset, suojat ja satulahuovat. Todettakoon, etten ostanut mitään kallista tai turhaa ja hevoseni peri joitakin varusteita aikaisemmilta hevosiltani.
                    Toisena vuonna summa oli jo hiukan inhimillisempi: 5790 euroa. Se menikin käytännössä kokonaan juokseviin kuluihin: tallivuokriin (3700 €), laidunmaksuihin (573 €), kengityksiin (436 €), valmennuksiin (360 €), vakuutuksiin (300 €), maneesimaksuihin (130 €) jne. Luultavasti olen ensimmäinen ja viimeinen hevosenomistaja tällä planeetalla, joka selvisi noina vuosina eläinlääkäri- ja lääkekuluista ostotarkastuksen lisäksi reilulla satasella vuodessa. En siis joutunut syytämään tonnitolkulla rahaa eläinlääkärikäynteihin, en käynyt kalliissa valmennuksissa ja kilpaillut, en kuljettanut hevostani kuin kerran vuodessa laitumelle enkä syöttänyt kalliita lisärehuja. Tuolla keskimääräisellä 1638 eurolla en silti olisi elellyt montaakaan kuukautta hevosenomistajana. Tässä hiukan perspektiiviä myös niille, jotka haaveilevat omasta hevosesta.
                    Ratsastuksen – tai hevosenpidon – kustannuksia ei tietenkään voi laskea näin mustavalkoisen raadollisesti. Tämän kaltaiset laskelmat saavat kuitenkin hiiltymään, kun verrataan ratsastuksen kustannuksia muutamiin yhteiskunnan tukemiin lajeihin: jääkiekko keskimäärin 973 euroa, jalkapallo 638 euroa ja uinti 420 euroa vuodessa.
                    Tutkimus haluaa tosin vielä muistuttaa, etteivät luvut kerro suoraan, kuinka paljon rahaa kyseisiin lajeihin sijoitetaan vaan sen, kuinka paljon tiettyjä lajeja harrastavat yleensä sijoittavat omiin liikuntaharrastuksiinsa. Niin kuin nyt hevosenomistajilla olisi aikaa ja rahaa jotain muutakin liikuntaa harrastaa.