En koskaan pitänyt itseäni omakotiasujana. Ajattelin kuuluvani niihin kaupunkilaistyttöihin, jotka kyllä mielellään paiskivat välillä ruumiillisissakin hommissa kuten halonhakkuussa ja nurmikon leikkuussa, mutta kohtuudella. Tähän saakka mökkeily oli piisannut minulle sitä lajia.
                    Omakotiasumista tulee juuri täyteen nelisen kuukautta. Siihen on mahtunut paljon. Punainen tupa ja perunamaa järven rannalla kätevän matkan päässä kaupungista on täyttänyt kaikki odotukset. Olen saanut heittää hyvästit liikenteen melulle, kaatopaikan hajulle ja jatkuvalle pölylle. Ei ole tarvinnut miettiä naapureita rempatessa iltakymmeneltä tai bilettäessä aamuyöstä.
                    Olen nautinnolla vedellyt uuden oman kodin seiniin vihreää ja punaista maalia, möyrinyt kukkapenkissä, avustanut puoliskoa tanssilavan kokoisen terassin rakentamisessa ja kaivellut edellisen asukkaan kätköistä pihalle suihkulähteen värivaloineen.
                    Se, että oman kotipihan kupeesta lähtee idyllinen metsäpolku uimarantaan joka sijaitsee vain kivenheiton päässä pihasta, on vasta alkua. Maltan tuskin odottaa syksyn pimeneviä iltoja, kun tuli räiskyy grillikatoksessa. Tai kun pääsen järvenselälle soutelemaan lähirannasta.
                    Ja kuin kruununa kaikelle tälle, nautin tänään ensimmäiset mansikat ikiomasta mansikkamaasta. Voisiko kaupunkilaistyttö enää onnellisemmaksi tulla?