Siinä, että toimistolle ei ole makuuhuoneesta matkaa kuin muutama askel, on monta etua. Niin kuin nyt esimerkiksi aamurutiinit.
Siinä missä useimmat töihin kiiruhtajat käyttävät aamuisin tolkuttomasti aikaa kähertäen tukkaansa, haalien tavaroitaan ympäri asuntoa ja myöhästyen juuri ja juuri kulman taakse katoavasta bussista, minä vielä käännän kylkeä ja painan kolmannen kerran torkkua.
Sillä aikaa, kun useimmat töihin kiiruhtajat rappaavat autojensa jäisiä ikkunoita ja kiroilevat ruuhkissa, minä tallustan tukka pystyssä makuuhuoneesta keittiöön, keitän kupin kuumaa teetä ja marssin työhuoneeseeni.
No joo, ei tämä ihan niin autuasta ole. Kun työssäkävijät ovat päässeet työpaikoilleen, on heidän vuoronsa keittää kahvit ja nautiskella ne kaikessa rauhassa, tuntipalkan juostessa. Minä selaan sähköpostejani, koetan käynnistyä ja mietin, kuka tämänpäiväiset sapuskani maksaisi. Kun se alkaa olla selvillä, yritän käyttää päiväni mahdollisimman kustannustehokkaasti tietokoneen ruutua tuijottaen. Kollegat eivät istahda kertomaan minulle edellisillan kuulumisiaan tai kysele yhteiselle, kiireettömälle lounaalle.
Ne aamurutiinit ovat minullakin edessä sitten myöhemmin, kun on jo auttamaton kiire paikkaan x, mutta vielä kolme tärkeää asiaa hoidettavana ennen sitä. Kun epätoivon vimmalla etsin puhelintani ja huomaan lopulta kannattelevani sitä korvallani, en enää edes muista, että autokin unohtui laittaa lämmitykseen. Sitä tuskallisempi ikkunoiden rappaaminen on edessä siis minullakin. Saatan välttää aamuruuhkat, mutta sitäkin raivostuttavampaa on parkkipaikan etsiminen keskikaupungilta päiväsaikaan.
Toisaalta minun toimistollani ei kukaan kyttää kellokortin kanssa, mihin menen ja mitä teen. Aurinkoisena kevätpäivänä saatan ennen kirjoitusprosessin käynnistymistä käydä pienellä kävelyllä koiran kanssa. Olen havainnut sen erityisen hyväksi tavaksi jäsennellä ajatuksia ja verrytellä kroppaa. Suosittelen lämpimästi kaikille toimistotyöläisille.
Kommentit