Kuudentoista hevosenomistajavuotenki aikana olen tuntenut itseni erityisen onnekkaaksi aina kevään ensi auringonsäteiden pilkistellessä, kun olen silkkiturpieni selästä käsin saanut nauttia pakkaslumen narinasta hokkikenkien alla ja kauniista, korkeista keväthangista. Noina hetkinä muistan usein miettineeni, mitä hevosharrastajat muualla maailmassa menettävätkään, kun eivät pääse nauttimaan tällaisista kirpeistä pakkaspäivistä hevostensa kanssa.
                    Näyttää kuitenkin pahasti siltä, että tuollaiset kevätpäivät ovat hupenevassa vähiin. Niitäkin yleisemmiksi ovat nyt jo tulleet liukkaiden tallinpihojen, märkien loimien ja ärtyneiden ratsastajien päivät. Keleistä on tullut yleinen sadattelun aihe. Monta kertaa tälle talvea on ehtinyt tuntua, että harrastuksesta on mennyt maku, kun on vesisateessa puskenut tuulta vasten ensin tallille ja sitten maneesille.
                    Kaverin työkaveri oli ihmetellyt ääneen muutamia vuosia sitten, että talvellakinko sitä ratsastusta harrastetaan. Muistan, kuinka naureskelimme tuolloin, että talvihan se on parasta harrastusaikaa. Toinen on ääni kellossa nyt, kun maastot ovat pelkkää kaljamaa, kentät käyttökelvottomassa kunnossa ja maneesin ovella jo sellainen ruuhka, ettei sisään tahdo mahtua. Lumessa kahlailut, pitkät lauantaimaastot ja pakkasiltojen kuutamokävelyt tuntuvat olevan muisto vain.
                    Liikuntatutkimusten mukaan ratsastuksen harrastajamäärät vaihtelevat melkoisesti sen mukaan, onko tutkimus tehty talvella vai kesällä. Alan ymmärtää niitä tuntiratsastajia, jotka jäävät talvisaikaan mieluummin kotisohvansa nurkkaan kuin vääntäytyvät tallille näillä keleillä. Meillä hevosenomistajilla ei ole sitä vaihtoehtoa.
                    Tämä vuosi tulee tuomaan monien muiden muutosten lisäksi oudon, uuden 
vapauden. Oma hevonen ei ole enää itsetarkoitus, niin kuin se on puolet elämästäni ollut. 
Miltä se mahtaa tuntua?
                    Tällaisia talvia en ainakaan tule kaipaamaan.