Kävin vastikään nauttimassa teatterielämyksestä. Teatterissakäyntiin oli jäänyt pitkähkö tauko, sillä edelliset kaksi näkemääni näytelmää olivat jollain tavalla pettymyksiä, minun näkökulmastani latteita ja mitäänsanomattomia. Muistan vilkuilleeni niiden aikana kelloa tämän tästä.
                    Vaikuttavimpia teatterikokemuksia ovat minun kohdallani tainneet tähän saakka olla näyttävät musikaalit, jos nyt ei lasketa mukaan Kansallisteatterin Kolmea iloista rosvoa vuonna 1982, joka oli ihka ensimmäinen teatterikokemukseni ja säilyy muistoissa vieläkin. Noin yleisesti ottaen rakastan musikaaleille ominaista pukuloistoa, massiivisen näyttäviä joukkokohtauksia ja upeita lavasteita. Sekä tietysti musiikkia.
                    Tämä näytelmä oli kuitenkin tyystin erilainen. Oulun kaupunginteatterin vinttikamarissa oli lavalla vain kaksi näyttelijää, jotka antoivat itsestään kaiken yleisölleen kahden ja puolen tunnin ajan. Uskomaton suoritus.
                    En tässä tapauksessa voi olla vertaamatta teatteria valkokankaaseen. Ikäväkseni en koskaan ole ollut seuraamassa elokuvan kuvauksia, mutta kuvitelmani on, että "poikki, uudestaan!" karjahtaa ohjaajan suusta tämän tästä. Toista on teatterissa. Kahden ja puolen tunnin näytelmässä ei ollut montaakaan hiljaista kohtaa, mutta minulla ei ollut hetkeäkään epäilystä siitä, etteivätkö taitavat näyttelijät selviytyisi vaativista rooleistaan, alusta loppuun. Katsomo istui hiiren hiljaa ja liikahtamatta, lopussa kaivettiin nenäliinoja.
                    Teatteri, aivan kuten elokuvakin, on parhaimmillaan silloin, kun se onnistuu liikauttamaan jotain katsojassa.
                    Enkä muuten vilkaissut kertaakaan kelloon.