Viime vuosi jää muistojen kirjoihin muutosten mylläkkänä. Tapahtui paljon isoja asioita, jotka osaltaan olivat ja ovat määräämässä myös tulevien vuosien kulkua. Jännää!

• Oma koti. Kuten todettu, en koskaan pitänyt itseäni omakotiasujana. Niin vain löysin itseni tekemästä laskelmia, ruinaamasta pankkilainaa, valitsemasta seinämaalia, kantamasta terassilautaa, kutsumasta paikalle pihasuunnittelijaa ja äimistelemästä kaikkea sitä työtä, mikä oli ja on vielä edessäpäin. ”Se on täysin rempattu, ei siellä mitään tarvitse tehdä”, oli harhaluulo. Tekemistä kyllä piisaa, mutta mihinkäs tässä on kiire. Olen nauttinut oman kodin kunnostuksesta täysin siemauksin.
• Huoleton on hevoseton. Omistin 16 vuotta oman hevosen, kaikkiaan kolme eri hevosta. Ehdin siis olla hevosenomistaja melko lailla puolet elämästäni. Jossain vaiheessa viime vuoden kevättä kuitenkin huomasin, että harrastuksesta oli mennyt maku, siitä oli tullut pakkopullaa. Syitä oli monia. Oma motivaatio valmentautumiseen meni hyvän valmentajan muutettua. Helmi, jonka alun alkaen ostin nimenomaan valmentautumista ja kilpailemista silmällä pitäen, ei toiminut köpöttelyratsuna. Harrastaminen ei ollut enää kaikkina kertoina turvallista, eikä tallille lähtö tuntunut helpolta. Tein ehdottomasti oikean päätöksen. Viimeksi kun muutama viikko sitten näin Helmin, se meni tomerana pohkeenväistöä alkeistunnilla. Omaa hevosta en usko enää laittavani, sen verran huoletonta on hevoseton elämä ollut. Harrastusta en toki jättänyt, heppakaverin virkaa toimittaa tätä nykyä mukava Vertti.
• Hyvästit punaiselle tuvalle. Viimevuotisista muutoksista raskain oli luopuminen henkisestä kodista, tärkeästä paikasta Jämsänveden rannalla. Päätös oli odottanut kypsymistään ehkä jo vuosia, mutta tuntui silti pahalta. Noissa maisemissa minä vietin lapsuuteni kesät, opin isoisän opastuksella tekemään pajupillin ja laittamaan madon ongenkoukkuun. Aikuisuuden kynnyksellä kiinnityin paikkaan vieläkin vahvemmin, sain pikkukylästä hyviä ystäviä ja kävin läpi itsenäistymisrituaalini. Myöhemmin aikuisiällä kesäkotiin palattiin tyttöporukalla keskitalvellakin, kun kaivattiin rauhoittumista ja rauhaa. 
  Realiteetit olivat kuitenkin tylyt. Sukutilalla ei juuri ollut enää muita käyttäjiä, ja hehtaarien tontilla oli työsarkaa enemmän kuin mihin reipasotteinen akkaporukka rentoutumisreissuillaan kykeni. Vaikka pala on kurkussa vieläkin, meni kaikki lopulta nappiin, kun tila sai arvoisensa omistajat. Moni kysyi, miten ihmeessä pystyin luopumaan. Vastasin, ettei kaikkea vain voi saada. Tai ole järkeä pitää.
• Piste opiskeluhommille. Tuntui, että hädin tuskin ehdin aloittaa valokuvaajaopinnot hulvattoman VAT-porukan kanssa, kun koko lysti jo päättyi. Amisopinnot olivat vuosikymmenen mittaisille yliopisto-opinnoilleni kuin kermavaahto ja kirsikka kuivakakun päällä; herkku jonka jälkimaku tuntuu suussa vieläkin.