Sain vastikään sähköpostin, joka ilahdutti kovasti. Edita kustannuksen kustannustoimittaja kysyi lupaa julkaista viime helmikuussa Kalevassa julkaistu kirja-arvioni tammikuussa ilmestyvässä Lentävä lause 8 -oppikirjassa, oikein tehtävien kera. Arvosteluni on tulossa kirjan lukuun, jossa käsitellään arvostelua sanomalehden tekstilajina.

Tuntuu mukavalta, että arvioni on erottunut massasta siinä määrin, että toimittaja on halunnut julkaista sen esimerkkinä tuleville kasiluokkalaisille. Kriitikon työssäni pyrin viimeiseen asti välttämään rivilukijan tai -katsojan yläpuolelle asettumista, ja yritän kirjoittaa arviot omana itsenäni, omasta itsestäni lähtien. Näin uskon niiden myös tavoittavan lukijansa.

Marley ja minä oli muuten kerrassaan mainio kirja. Suosittelen lukemaan.

Koiran ja isännän sympaattinen kasvutarina

John Grogan: Marley ja minä. Suom. Ulla Selkälä. WSOY 2007.

Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut kirjan, joka saa minut nauramaan. Enkä nyt tarkoita mitään tukahdutettuja hymähdyksiä, vaan todellisia räkänauruja. Sellaisia, kun kyyneleet valuvat silmistä eikä hysteerisestä hihityksestä tule loppua. John Croganin Marley ja minä – elämää ja rakkautta maailman kauheimman koiran kanssa tekee sen useaan otteeseen heti ensimmäisessä luvussaan.

Tositarina kertoo Johnista ja Jennystä, nuorista vastarakastuneista, joiden elämä saa uuden päähenkilön, kun keltakarvainen Marley-pentu kannetaan kotiin. Lutuisesta labradorista kasvaa alta aikayksikön 45-kiloinen täystuho, joka muun muassa murtautuu läpi ovien, syö kultaketjuja (ja kaikkea muutakin koiran ravinnoksi kelpaamatonta), pelkää hysteerisesti ukkosmyrskyjä ja saa potkut koirakoulusta. Marley on oikeasti niin kauhea koira, että se tuntuu melkein satuolennolta. Kaikessa rehellisyydessään se on kuitenkin niin kultasydäminen, ettei lukijalle jää muuta vaihtoehtoa kuin rakastaa sitä omistajiensa tavoin.

Marley ja minä on paitsi koiran, myös minäkertoja-Johnin, pariskunnan ja perheen kasvutarina. Johnista ja Jennystä kasvaa perhe, jonka iloissa ja suruissa kuolaava ja touhukas koira on aina läsnä.

John Grogan on yhdysvaltalainen kolumnisti, jolla todella on tarinankerronnan taito hallussaan. Uskaliaalla tavalla hän laittaa esikoisromaanissaan likoon paitsi koiransa, myös itsensä kaikkine puutteineen ja erehdyksineen. Tarina keskittyy arkisen maanläheisiin asioihin, joihin lukijan on helppo samaistua kuin Groganit olisivat naapurin perhe. Ei ole ihme, että romaanista tuli heti ilmestyttyään supersuosikki ja listaykkönen useissa maissa, ja Amerikassa siitä on otettu jo yli 30 painosta. Kirjan omilta nettisivuilta (www.marleyandme.com) löytyy lukuisia lukijoiden lähettämiä koiratarinoita sekä muun muassa kuvia Marleystä ja koko Groganien perheestä.

Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut kirjan, joka saa minut itkemään. Enkä nyt tarkoita kostunutta silmännurkkaa, vaan kunnollista, kyynelehtivää vollotusta. Kirjan puolen välin jälkeen minulle selviää, että niin tulee lopussa väistämättä käymään. Niin hervottoman positiivissävyinen ja naurattava kuin kirja onkin, lukija tajuaa jossain vaiheessa, ettei Marleyn touhotus voi kestää ikuisesti. Tulee väistämättä päivä, jolloin rakkaan perheenjäsenen on annettava mennä.

Kun se aika lähestyy, koiranomistaja huomaa, että nelijalkainen on opettanut hänelle tärkeän läksyn. Nimittäin sen, mistä elämässä loppujen lopuksi todella on kysymys.

Sanomalehti Kaleva 21.2.2008.