Eilen, ystävänpäivänä, kännykkäni piippasi ensimmäisen kerran aamuyhdeksältä, ja viimeisen viestin sain puhelimeeni puolilta öin. Ystävänpäiväntoivotusten lisäksi ja lomassa iloitsin monista mukavista uutisista ja symppasin täydestä sydämestäni ei-niin-hyvässä-jamassa olevia ystäviäni.

                      Yksi raportoi uudesta tukkaväristään (hyvä!), toinen vatsatautinsa tilasta (argh, ei niin hyvä), kolmas kertoi tehneensä asuntokaupat (juhuu!) ja neljännen kanssa sovittiin ratsastustreffit iltapäivälle (vain me kaksi ylläpidimme tällä kertaa kunniakasta, jo ainakin kerran aiemmin tapahtunutta ystävänpäivämaaston perinnettä…).

                     Ystävänpäivästä sain viimein kipinän sopia sen pitkään venyneen vierailun viidennen ystävän luona, ja kuudennellekin, jonka portaalle edellisviikonloppuna kuskasin mustikkakeittoa ja Gefilus-mehua, ehdottelin jotain mukavaa tulevalle viikonlopulle. Seitsemänneltä sain mukavan viestin, jossa hyviä ystäviä verrattiin hyviin rintsikoihin: sopivia on vaikea löytää, ne tukevat sopivasti ja ovat sydäntä lähinnä. No niinhän se on!

                     Kahdeksannen ystävän viesti oli se, joka sai minut repeämään. Sen loppu meni kutakuinkin näin: "Olen sinun ystäväsi, samalla lailla kuin housuun kuseminen talvella: kaikki sen näkevät, mutta vain sinä tunnet lämmön." Lähetin tuon vielä illan mittaan yhdeksännelle, kymmenennelle ja yhdennelletoista ystävälleni.

                      Kun näin jälkikäteen katson eilistä päivääni, olkoonkin ystävänpäivä pohjimmiltaan amerikkalaista hapatusta ja niin edelleen, tunnen itseni aika onnekkaaksi. Näin iän myötä (öhm) sitä on tullut huomanneeksi, että vielä tässä vaiheessa kelkassa mukana olevat ystävät ovat siinä jäädäkseen. On mukavaa, kun kuormassa on paljon porukkaa!