Olen kai jossain takaraivoni lohkossa pohdiskellut tätä hitaamman elämän dilemmaa jo pidempään. Mikä tätä nyky-yhteiskuntaa riivaa, kun koko ajan pitäisi tehdä enemmän ja entistä nopeammin? Facebookissa liityin ryhmään nimeltä ”vähemmän, hitaammin”. Sen alkukaneetti väittää hitaamman elämäntavan olevan aliarvostettua. Pieni yhteiskuntatieteilijä minussa on tässä kohtaa toista mieltä.
                    Totuushan on, että teemme koko ajan enemmän ja nopeammin siksi, että näyttäisimme muiden silmissä tehokkailta. Mitä ne nyt muutkin hyvänen aika ajattelisivat, jos kulkisin päiväsaikaan tuolla järven jäällä koiria lenkittämässä sen sijaan, että istun takapuoli tukevasti työtuolissa täällä neljän seinän sisällä? Ja mitä tuumaisi tilaaja, jos vastaisin puheluihin hevosen selästä, kuntosalin pukuhuoneesta tai keskustan kahvilasta keskellä päivää!? Takuuvarmasti pyöräyttelisi luurin toisessa päässä silmiään, minä ajattelen.
                    Ei minulla ennen ollut kiire. Opiskeluaikoina tein töitä sopivasti (lue: vähän) ja kouluhommia pitkään ja hartaasti. Istuin usein kirjastossa lukemassa naistenlehtiä, kaivoin reseptejä esiin ennen ruokaostoksille lähtöä ja kokkasin, suunnittelin vaatteita ja ompelin. Kuljin pyörällä ja bussilla. Kävin kavereiden luona lounailla. Kirjoitin kirjeitä sivutolkulla. 
                    Mistä tämä ikuinen kiire sitten on elämääni hiipinyt? En todellakaan ole työnarkomaani, aivan varmasti osaisin ottaa löysemminkin, mutta. Olen nyt Yrittäjä, Tärkeä Ihminen, yksi niiden joukossa joiden Kuuluu tuijottaa tietokoneen ruutua Vähintään kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa. Osaksi tietysti siksi, että asuntolaina tulee maksettua ja on pätäkkää jota latoa bonuskortin päälle marketin kassalla. Mutta osaksi ihan siksi, että nyt kuuluu tehdä näin. 
                    Olen siitä onnellisessa asemassa, että kukaan ei sido minua toimistoonsa sillä verukkeella, että maksaa minulle siitä hyvästä kuukausipalkan. Kokemukseni mukaan kahdeksan tunnin työrupeaman pystyy aivan hyvin rutistamaan kolmeen tuntiin, jos niin haluaa. Ja silti minä istun tässä sen neljännen, viidennen ja kuudennenkin tunnin, jotta näyttäisin tehokkaalta. Niin kenen mielestä?
                    Hidas elämä ei suinkaan ole aliarvostettua. Useimmat meistä haluaisivat toteuttaa sitä. Sen sijaan se on sosiaalisesti paheksuttavaa. Jos Tällaisena Aikana kehuskelee lähtevänsä pakkasmaastoon mieluummin kuin jumittuu työpöydän ääreen sähköpostisavotan purkuun, siitä tulee vähintäänkin laiska olo ja huono omatunto.