Muistan, kuinka 11-vuotiaana ajattelin, että se on mukava ikä. Viidennellä luokalla ei tarvinnut vielä kantaa huolta yläasteelle siirtymisestä, koulu oli helppoa ja hauskaa. Juuri näihin aikoihin vuodesta sain yleensä kaivaa polkupyörän varastosta ja laittaa jalkaan uudet lenkkarit, jotka tietenkin likaantuivat kuralätäköissä vaikka niitä kuinka koitti varjella. Hyppyskällä hypittiin ranskalaisia ja olin niissä tosi hyvä. Paras kaverini oli Anu-serkku.
                      Tuohon aikaan olin harrastanut kolmisen vuotta ratsastusta. Olin ehkä saanut omapäisimmätkin ponit jo kulkemaan jotenkuten toiveideni mukaan, opettelin ehkä asetuksia, laukannostoja ja hyppäsin kenties ensimmäisiä, maahan kaivettuja esteitäni. Hevoshullun pikkutytön parasta aikaa olivat kesäleirit, jolloin heppoja sai läärätä kokonaisen viikon. Otin ratsastusleiriltä ainakin neljä rullaa valokuvia. Aivan varmasti olin tuolloin jo kokenut ensimmäisen tantereeseen tömähtämiseni, vaikken muistakaan, milloin ja missä tilanteessa se tapahtui. Saaran tallin kentällä luultavasti, Anu-serkun todistaessa.

21-vuotiaana opiskelin avoimessa yliopistossa sosiologiaa ja siinä samalla olin töissä ensimmäisessä työpaikassani. Muutin yhteiseen pikkukaksioon Eikan kanssa, eikä se silloin niin kovin pieneltä tuntunut. Anu-serkku ja Eikka kirjoittivat ylioppilaiksi ja E lähti inttiin. Syksyllä pääsin Lapin yliopistoon opiskelemaan, vaikken Rovaniemellä käytännössä montaa kertaa käynytkään. Tulevaisuus tuntui paikalta, jonne on vielä pitkä matka.

                      Lämppäriruuna Iivana oli juuri tullut meille, ja näihin aikoihin vuodesta harjoittelimme sen kanssa luultavasti vesilätäköiden läpi kävelemistä ja yleistä hermojen lepuutusta, sillä kun oli tapana kiihtyä vähän liiaksi ratsastuksessa. Malun jälkeen se tuntui toivottomalta tapaukselta.

                      Kehittelin Kaisan kanssa mustavalkokuvia Välkkylän pimiössä yöhön asti. Useimmissa kuvissani taisi vielä tuolloinkin olla kohteena Malu, minun ja Anu-serkun ensimmäinen yhteinen hevonen, joka siirtyi vihreämmille laitumille edellisvuonna.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nyt, 31-vuotiaana, tuntuu että tämä kai se on se tulevaisuus, kun autolaina on otettu ja isommassa asunnossa on tilaa koirallekin. Päivät täyttyvät työnteosta, jotta tilille tulisi katetta jolla kustantaa kaikki ne menot, joihin äiti vielä jokin aika sitten antoi avustusta.

                      Iivana on tätä nykyä leppoisa vanha herra, ihan toisenlainen kuin vuosikymmen sitten - tosin vesilätäkköön se ei suostu kävelemään vieläkään. Vaikka on sen kanssa monet asetukset, laukannostot ja maahan kaivetut esteet tässä vuosien mittaan harjoiteltukin. Olen istunut sen selässä keskimäärin 1500 kertaa. Uudempi projektini on Helmi, jolla olen ratsastanut vasta 450 kertaa. Saaran tallin maneesissa olen ehtinyt tömähtää sen selästä tantereeseen jo parikin kertaa.

                      Yhä uudelleen huomaan palaavani ratsastuksessani aikaan 20 vuotta sitten: nämä asiat minä _periaatteessa_ opin jo tuolloin, mutta miksi niiden toteuttaminen käytännössä on niin pirun vaikeaa? Joka väittää ratsastusta helpoksi, voi vapaasti kokeilla ja kertoa minulle 23 vuoden kuluttua, oliko niin.

                      Olen saanut opintoni paitsi päätökseen, myös uuteen alkuun. Parin viikon kuluttua minun olisi tarkoitus kehittää Torniossa mustavalkokuvia pimiössä. Sitä olen tehnyt viimeksi vuosikymmen sitten.