Ajatella, että siitä tulee jo 17 vuotta, kun sain ensimmäisen, serkkutytön kanssa yhteisen hevoseni, pitkän haaveilun ja sinnikkään ruinaamisen tuloksena. Tutun heppavanhuksen omistaja oli lähdössä opiskelemaan, ja vaihtoehdot olivat vähissä. Isoisä heltyi lopulta kustantamaan lystin – omien sanojensa mukaan siksi, että koko ratsastusharrastuksen alku oli hänen ”syytään” – hän oli se joka vei meidät ensimmäiselle ratsastustunnillemme pian 25 vuotta sitten.
                    Olen usein miettinyt, kuinka merkittävällä tavalla tuo pienen heppatytön unelman täyttyminen, oma hevonen, sittemmin ohjasi elämääni läpi murrosiän ja aikuisuudenkin.
                    Näin jälkeenpäin ajatellen oma hevonen oli ehdottoman typerä ostos. Olin lapsi vasta, eikä lapsella pitäisi olla huolehdittavanaan hevosen kokoista vastuuta, vaikka sen hoidosta vastasikin ammattitallinpitäjä. Muistan usein olleeni lopen väsynyt, kun raahauduin iltamyöhällä tallilta kotiin. Koenumerot kertoivat tämän tästä omaa kieltään siitä, että aika oli mennyt jossain muualla kuin kirjojen pänttäämisessä. Koulu ei tuntunut tärkeältä, enkä ymmärtänyt, että tuossa iässä numerot olivat loppukädessä ne avaimet, joilla avattiin ovia tulevaisuuteen. Sosiaalinen elämäni rajoittui lähestulkoon pelkästään talliympyröihin. Kun vanha hevonen alkoi sairastaa, vietin unettomia öitä ja jouduin kohtaamaan asioita ja tekemään päätöksiä, joita ei aikuisenkaan ole helppo käsitellä.
                    Ja sitten toisaalta, oma hevonen oli käännekohta ja kulmakivi koko siinä tarinassa, miten rähisevästä teinistä kasvoi vastuullinen aikuinen. Harrastus sai aivan uuden merkityksen, kun harrastuskumppanina oli ikioma hevosystävä. Punarautias tähtipäätamma oli nuoruuteni angsteissa ja myllerryksissä monen vuoden ajan paras ja ainoa oikea ystäväni, niin silloin tunsin. Monet itkut muistan itkeneeni sen selässä, ja monta kertaa maailmantuskan helpottaneen merkittävästi, kun sain painaa pääni sen silkkistä kaulaa vasten.
                    Ensimmä inen hevoseni opetti minulle muutamassa vuodessa paljon paitsi ratsastuksesta, myös elämästä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Kuljin sen kanssa matkan, johon sisältyi oppitunteja – usein tukiopetuksen ja jälki-istunnon kera – vastuun ottamisessa, kärsivällisyydessä, luottamuksessa, omien vajavuuksien myöntämisessä, toisten kuuntelemisessa, tekojensa seurausten kantamisessa, ystävyydessä, asiansa takana seisomisessa, huolessa ja huolehtimisessa ja lopulta luopumisessa.
                    Nelikavioinen kasvattajani piti huolen siitä, että minusta tuli minä eikä kukaan muu. Elämänkoulu ei toki ensimmäisen opettajan oppeihin loppunut, mutta näin vuosienkin jälkeen on helppo nähdä, että tammalla oli aivan erityislaatuinen osansa minun kasvutarinassani.