Valmistuin juuri valokuvauksen ammattilaiseksi. Pusersin läpi viimeisen ammattinäytön menneenä viikonloppuna, ja huojennus oli suuri, kun näyttöraati hyväksyi tekeleeni. Puolentoista vuoden urakka saatiin päätökseen.
                    Toisaalta mietin, mitä lisäarvoa ammattitutkintotodistus työhöni toisi. Tuskin mitään. Kun aikanani valmistuin ylioppilaaksi, en vieläkään tiennyt, mitä haluan isona tehdä. Ällät kirjoitin äidinkielestä ja psykologiasta, mutta jälkimmäisen pääsykokeisiin olisi pitänyt päntätä matematiikkaa. Tiedotusopin ja journalistiikan wannabe-opiskelijoita oli pääsykokeissa niin paljon, että hirvitti. Päädyin siis opiskelemaan sosiologiaa, tiedeviestinnän ja elokuvatutkimuksen sivujuonteineen. Yliopisto-opiskelu oli oikein mukavaa: opinnot oli helppo suorittaa vasemmalla kädellä, ja suurin osa luennoista oli ihan mielenkiintoisia. Näin jälkeenpäin arvioiden tuntuu silti, ettei vuosikymmenen opinnoista jäänyt juuri mitään käteen.
                    Siirtyminen ammattikouluun oli positiivinen kulttuurishokki. Teoria sai jäädä, kun opintoja lähdettiin toden teolla toteuttamaan. Kaikki opiskelulle asettamani tavoitteet täyttyivät puolentoista vuoden aikana, ja mikä tärkeintä, ainakin nyt tuntuu, että käteen jäi paljon.
                    Nimittäin joukko ystäviä, joiden kanssa vietettiin ikimuistoisia opiskeluviikonloppuja: apaattisia asuntolailtoja, piristäviä bileöitä, kehittäviä keskusteluhetkiä, ihania illanistujaisia, sekopäisiä studioharjoituksia ja toinen toistaan tiukempia kuvaustehtäviä. Tämä VATtijoukko oli ehdottomasti amiksen parasta antia, jos nyt siinä sivussa tulikin opittua paljon myös valokuvauksesta. Todistus on mukava lisä, mutta tämä porukka oli se syy, miksi jaksoin lähteä opiskelemaan työkiireiden keskelläkin.
                    Valikoituihin portfoliokuviini voit tutustua täällä. Valokuvausstudioni sijaitsee Vihaisen Markkinointipäällikön toimistolla Kempeleessä. Tervetuloa kuvattavaksi!